Kolme Nopeeta: Hiisi Loviatar, Humulus Lupus ja Iku-Turso

Hiisi on jo useamman vuoden kuulunut Suomen pienpanimoiden varmaan kaartiin. Jyväskylässä pantavat tuotteet ovat käytännössä poikkeuksetta laadukkaita, mielenkiintoisia ja kohtuullisen hyvin saatavilla. Hiisi on visuaaliseselta ilmeeltään piristävän erilainen, ja suomalaisesta mytologiasta ammentavat etiketit, nimet ja muut toimivat. Hiisi onnistuu lähestymään modernilla otteella aihetta, joka helposti saattaisi johtaa haljuun ja tunkkaiseen uusretroon.

Toki brändäys voi olla tapa yrittää naamioida paska kullaksi, joten ehkä parempi pureutua tarkemmin pullojen sisältöön. Tällä kertaa Kolmen Nopeen aiheena on Hiisin (Hiiden?) vahvempaa tykistöä. Ehkä myöhemmin myös kevyempi osasto on syytä ottaa tarkasteluun, mutta nyt suomalaisen mytologian suurten kauhujen pariin.


Loviatar on kuoleman ja sairauden sokea jumalatar, mutta pullossa se on nimetty ruisviiniksi. Jostain syystä rye wine terminä saa mieleeni negatiivisia mielleyhtymiä, mutta toisaalta barley wine olisi täysin fine. Outoa, mutta ei anneta sen häiritä. Olutta se kuitenkin on. Tumman ruskea olut on varsin mukavan näköinen lasissa. Ensimmäisen hörpyn jälkeen jään odottamaan barley wineille tyypillistä vahvaa makeutta, mutta Loviattaressa sitä ei kuulu. Olut on toki makea, mutta makeus on erittäin hyvin hallinnassa. Tässä tapauksessa se on pelkästään hyvä asia. Olut on hyvin tasapainossa ja intensiivinen. Maku on pitkä ja miellyttävä. Perisuomalainen rukiin maku sopii tähän tyylilajiin kuin vesihiisi sihisemään hississä.


Humulus Lupus on myyntipuheiden perusteella jenkkihumaloitu DIPA. Samea ja oranssinen ulkonäkö on tyylilajiin sopiva. Tuoksussa tulee vastaan märkää koiraa, joka tässä tapauksessa lienee märkää sutta. Havumetsää ja hedelmäisyyttä seuraa susihukan jälkeen. Suutuntuma on pehmeä ja öljymäinen. Ehkä piirun verran enemmän hiilihappoja saattaisi toimia paremmin? Hento makeus muuttuu nopeasti havumetsäiseen greippisyyteen. Jälkimaun jälkimakuna suuhun hiipii humalan puraisu. Ihan kuin humala olisi myöhästynyt, ja muutama sekunti nielaisun jälkeen greippinen puraisu ehtii paikalle. Kitkerä, mutta juuri sopivasti. Yhdeksän prosentin vahvuus on todella hyvin piilossa. Runko on prosentteihin nähden todella kevyt, mutta vetisyydestä tai ohutrunkoisuudesta ei ole kyse. Varsin hyvä ja helppo tupla-IPA. Ei sutta, eikä sekundaa.


Iku-Turso on helvetinmoinen merihirviö, jonka Väinämöinen pisti ruotuun nappaamalla kiinni korvasta. Pullossa se on Hiisin näkemys imperial stoutista. Etiketin mukaan olut on gargantuaaninen, jonka tarkoitusta ei onneksi tarvitse googlata. Pieni lapsikin tietää sen tarkoittavan jättiläismäistä. Pullosta syöksähtää lasiin mustaa olutta, joka alkaa vaahdota vahvasti. Ehkä rauhallisempi kaatamistekniikka olisi ollut paikallaan, joten suostun ottamaan neljäsosan syystä itselleni. Täydennyskaadossa vaahtoa tulee edelleen, joten kehotan varovaisuuteen. Ruskea vaahto asettuu ajallaan ja jää ohueksi seitiksi lasin pintaan. Tuoksussa on paahteisuutta ja vähän kypsää tummaa hedelmää. Myös erikoinen parfyymin mieleen tuova tuoksu löytyy, mutta en saa siitä oikein kiinni. Tummanruskea mieto hajuvesi? Maku on paahteinen, kuiva ja pitkä. Aivan aluksi olut tuntuu suoraviiivaiselta, mutta erittäin pitkä jälkimaku tuo syvyyttä ja kompleksisuutta. Jos hyvin kuvittelee, vaniljaakin mausta löytyy. Erinomainen boostattu dry stout!


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolme Nopeeta: NEIPAa kolmella tavalla

Craft Beer Helsinki 2017

Kolme Nopeeta: To Øl